Toivo

Seminaarit ovat keski-ikäisten festareita. Tarjolla on ruokaa, hyvin pukeutuneita kauniita ihmisiä, elämyksiä ja ennen kaikkea tähtiesiintyjiä.

Seminaarien esiintyjät ovatkin uuden ajan tähtiä. He antavat merkitystä työssäkäyville ihmisille. Heidän sanansa kuulostavat merkittäviltä ja ne saavat kuulijansa inspiroitumaan. Toistetut mantrat saavat työn taas maistumaan. Esiintyjät kertovat yleisölle juuri sen mitä yleisö haluaa kuulla.

Seminaarien puheet ovat luotu vain yhtä tarkoitusta varten. Tämä tarkoitus on antaa toivoa kuulijoille. Toivo on hyvä asia. Toivo on mahtava asia.

TOIVOSSA ON HYVÄ ELÄÄ.

Toinenkin tunnettu asia nojaa vahvasti toivoon, nimittäin horoskoopit. Horoskooppien paikkansapitävyyttä on vaikea todentaa, mutta yhdessä asiassa ne onnistuvat kiistattomasti. Ne antavat toivoa. Horoskoopit myös niputtavat ihmiset erilaisiin heimoihin. Heimot luovat yhteenkuuluvuutta ja ovat tärkeä osa toivoa. Yhdessä toivo on suurempi.

Toivo on mahtava asia. Toivon että tätä toivoa olisi enemmän. Uskon myös vallalla olevaan käsitykseen että toivo synnyttyää uutta, olkoon se disruptiota, innovaatioita tai vaikka vain parempaa markkinointia. Ilman toivoa ei synny uutta. Todettakoon vain että toivo ei vielä anna taitoja ja tietoa jolla uusi rakennetaan.

Mitä jos business-seminaarit olisivatkin toivo-festivaaleja? Keräännyttäisiin vaan ihan rehellisesti yhteen nauttimaan esityksistä. Pöhistäisiin kunnolla. Tultaisiin takaisin töihin elpyneinä ja valmiina antamaan enemmän yhteiseen pottiin.

Nyt pitäisi vielä pohtia miksi niin monen mielestä siellä töissä on niin vähän toivoa.

Epämukavuusalue

Tapasin tällä viikolla mielenkiintoisen henkilön. Normaalin lounastarjoilun sijaan halusin yllättää vieraan. Järjestin lounaaksi hernekeittoa ja pannukakkua, olihan torstai ja armeijassahan se on tunnetusti hernaripäivä. Jälkeenpäin mietin että pitiköhän henkilö minua jonkin sortin armeija- ja sotafanina, mutta siitä ehkä joskus toista. Tapahtuma sai minut kuitenkin miettimään armeijaa ja kokemustani varusmiespalveluksesta. Rehellisesti sanottuna varusmiespalvelu oli epämukavuusalueellani. Ei siksi että siellä herättiin ajoissa, eikä siksi että siellä joutui fyysisesti venymään. Vaan yksinkertaisesti siksi että se keskeytti silloisen niin mukavan nuoruuden ja rennon elämän.

Varusmiespalveluksen paras puoli on kuitenkin se että kaikki ovat siellä  samalla viivalla, ainakin alokaskaudella. Taustalla, rodulla taikka sukupuolella ei ole väliä. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen. Vähän niinkuin yhteiskunnassakin pitäisi. Tuossa ajatuksessa on jotain perustavanlaatuisen hienoa, mutta tuntuu että se unohtuu kun meille kertyy kilometrejä ja pääkoppaan alkaa kertyä liikaa ajatuksia.

Tuntuu kuin ihmisiltä olisi hävinnyt käsitys että meitä on erilaisia ja elämäntilanteet ovat täysin erilaisia kuin omamme. Ehdotankin että ihmisten pitäisi käydä varusmiespalveluksessa uudestaan 30 vuoden iässä ja uudelleen 40 vuoden iässä ja niin edelleen.. Tämä jos joku olisi epämukavuusalueelle menemistä. Ihmiset joutuisivat kohtaamaan jälleen kerran ihmisiä erilaisista taustoista ja erilaisine mielipiteineen. Ja mikä hienointa, pitäisi jälleen tulla toimeen keskenään, eikä vain huudettaisi kärkkäitä mielipiteitä sosiaaliseen mediaan.

Ihmiset katsos ovat aika yksinkertaisia eläimiä. Monille epämukavuusalue merkitsee sitä että vähän ”karpataan” taikka juostaa maraton ensi kesänä. Toiset taas kertovat kuinka he hyppäsivät tyhjän päälle ja tiputtivat palkkaansa kahdella tuhannella eurolla, tosin asunto, vene ja vapaa-ajan asunnon lainat ovat jo maksettu pois. Ei kuulosta kauhean epämukavalta. Ei.  Todellinen epämukavuusalue löytyy kun kohtaa maailman sellaisena kuin se on, eikä selllaisenaan kuin sen itse kokee.

Kohti epämukavuusaluetta. Sieltä löytyy kasvun siemen.